Miksi työnverotus on tärkeää!

Verotus ja sen nousu on päivän sana. Puheenjohtajaehdokaskin ottaa sivustollaan kantaa siihen. Sinänsä asiaa, en kiellä. Suuntakin on oikea mutta minua hämmästyttää se, että syistä, joista tähän tilanteeseen joudutaan, ei keskustella. Pienen vihjeen antoi Hans-Werner Sinn kirjoituksessaan Talousanomissa. Kirjoituksen keskivaiheilla puhutaan aivovuodosta. Aihe on vaiettu kuoliaaksi Suomessa.

Mitä aivovuoto on?

Aivovuodossa kyse on koulutettujen ihmisten muutosta ulkomaille työn ja yritystoiminnan perässä. Suomessa ei tähän liittyen ole julkaistu kattavia tietoja mutta eräiden löytämieni artikkeleiden mukaan pääsääntöisesti kaikki Suomesta muuttaneet työikäiset ovat korkeasti koulutettuja. Hyvän kuvan aiheesta antaa Evan raportti 'Aivovuodosta aivokiertoon' joka julkaistiin 2005 pahimman kuplan alla. Silloin pelättiin aiheellisesti työvoimapulaa mutta nyttemmin se pelko lienee valheellisesti haihtunut. Myös ETLA on tutkinut asiaa ja juttuja on myös ollut englanninkielisissä lehdissä.

Kuten edellisistä käy ilmi, Suomi on paremmassa asemassa kuin naapurit, ei tosin silti hyvässä. Se mitä tutkimuset eivät ota huomioon on, että Suomeen muuttaessa ulkomaalaisen tutkinto muuttuu vessapaperin veroiseksi työmarkkinoilla. Varsinkin jos tutkinto on vähänkin eksoottisemasta maasta. Siivoavat lääkärit ovat tuttu ilmiö.

Olennaisempaa oikeastaan on muuttajien tulotaso. Siihen vastaus on selvä. Työtön tai edes pizzerian pyörittäjä ei pysty kilpailemaan investointipankkiirien tai linus torwaldsien kanssa. Suomi siis menettää lisäarvontuotto kykyään koko ajan. Lisäksi tulee eläköityminen ja pienenevät ikäluokat.

Verotustaan voi säädellä

Tuloverojen alennuksia voidaan perustella muilla syillä, joista yksi tärkein on niiden rankaiseva elementti. Yrittäjät ja paremmin ansaitsevat voivat säädellä tulotasoaan herkemmin kuin matalapalkkaiset. Vaikka matalantulostason ihmisten mielestä on moraalitonta jättää ansaitsematta siksi että siitä hyötyy toiset enemmän kuin itse, se ei estä sen tapahtumista. Kuten Neuvostoliitossa havaittiin, ilman insentiiviä työn tuottavuus on heikkoa ja pelkkä järjestelmän optimointi keskussuunnitteluvirastosta ei kykene asiaa ratkaisemaan. Ihmisellä on siis oltava syy elää ja tienata. Kyynisesti ilmaisten olkoon se vaikka viini, laulu ja naiset, kunhan arvonlisäverot maksetaan ("Prostituutio pitää siis laillistaa?" Kuka löysi tästä sen viestin?).

Ratkaisu ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen

Veroja (edes arvonlisäveroa) nostamalla ei voi pelastaa Suomea. Lafferin käyrä on todellisuutta, vaikka sen olemassa oloa kiistetään urakalla. (Lafferin käyrän mukaan veroasteella on optimi, jonka jälkeen veroasteen nosto vähentää verotuloja.) Kiistäminen perustuu väitteseen että yhteiskunta ei olisi dynaaminen systeemi, jossa taloudelliset toimijat eivät reagoisi ympäristön viesteihin. Näin ei ole. Jos ympäristö tuomitsee voiton tekemisen (epäsuorasti verottamalla sitä esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 1981 uskommatomalla 81% marginaaliverolla. Knoppi: Reagan laski sen 28% vuoteen 1988 mennessä.), se käytännössä tuomitsee sen näyttämisen julkisesti ja voitot piilotetaan. Miten se tehdään on erittäin kallista tietoa. Tätä kutsutaan verosuunnitteluksi. Mutta verotuksesta sinänsä voi olla montaa mieltä, Matti Viren esimerkiksi on yhtä mieltä. Olennaista on tunnustaa että yhteiskunta selviää yli 50 % veroasteesta ja korkeammastakin (Ruotsi ja Tanska), mutta se vaikuttaa erittäin negatiivisesti hyvinvointiin.

Mihin pitää keskittyä

Veroastetta olennaisempaa on keskittyä siihen, miten julkisen sektorin hallinto järjestetään ja mistä meidän tulee huolehtia yhteisillä varoillamme. Julkisen sektorin palveluksessa on nykyisin melkein 700 000 työntekijää, joihin ei ole luettu työttömiä (jotka siis virtuaalisesti ovat julkisen sektorin elättejä myös). Julkisen sektorin täytyy kyetä elättämään yhtäläinen määrä väestöä kuin nytkin mutta ei enää työntekijöinään vaan eläkeläisinä. Siten julkisen sektorin työntekijöiden määrä tulee dramaattisesti pienenemään ja niiden massat keskittyvät tietyille aloille. Sarkastisesti todeten, hyvää onnea valtiotieteen, sosiaalipolitiikan ja muiden yhteiskuntatieteiden opiskelijat. Onneksenne hampurilaisen pihvin kääntö on helppoa.

Ei tietenkään ole kansantaloudellisesti viisasta kouluttaa maistereita viittä vuotta, jotta heistä tulisi pihvin paistajia, joten on otettava kantaa siihen mikä ei ole talouspolitiikkaa. On kyettävä ottamaan kantaa siihen miten koulutuamme nuoremme ymmärtämään liiketoimintaa ja omaa merkitystään omien mahdollisuuksiensa käyttämiseksi. Miten saamme järjestelmämme tukemaan vaikka sairaanhoitajakoulutuksen uudistamista siten, että valmistuessaan opiskelija ymmärtää oman työnsä vaikutuksen järjestelmään ja miten järjestelmä vaikuttaa hänen arvonluonti tehtäväänsä ja sitä kautta palkkatasoonsa. Ennen kaikkea siis, opiskelijan tulee omata kyky vaikutta tulotasoonsa (ja lisäävästi kansantuotteeseen) ja välttää näennäisesti omaa tulotasoaan parantavaa (mutta tosiasiallisesti yhteiskunnan kokonaishyvinvointia laskevaa) lakkoilua ammattiyhdistyksen riveissä.

Tästä päästäänkin toisen puheenjohtaja ehdokkaan viimeisimpään blogaukseen. Suomessa ja miksei KNL:ssä tarvittaisiin nyt miinanraivaajia ja uusien asioiden ehdottajia. Voin kertoa Tompalle että miinanraivaajalla on lyhyt elämä, Suomessa varsinkin. Toivottavasti Kokoomusnuorissa uudistusmieliset ja radikaalit pääsevät eteenpäin. Veneen keikuttaminen on hyve. Tarvitaan strategisia pitkän aikavälin ratkaisuja, joita mm. verotuksen säätäminen muutamien prosenttiyksiköidenpuolikkaiden säätäminen ei ole. Niiden linjaamisen voi jättää vaikka hallituskumppanille.


Ja taas, yksityisesti ajatellen

Mikko Oksanen

ps. Mikä blogi on olennaisin Googlen mielestä ajatellen knl liittokokokousta 2009? Mahtavaa Google, sinussa asuu viisaus!

Palkkaerot johtuvat tulopolitiikasta

Nais- ja miesvaltaisten alojen välisistä palkkaeroista käytävässä keskustelussa on päässyt syntymään monia käsityksiä, joille ei löydy katetta todellisuudesta. Ensinnäkin on harhaanjohtavaa puhua kategorisesti "miesten" ja "naisten" palkoista tai siitä kuuluisasta 80 sentistä. Todellisuudessa on hyvin vaikea löytää juuri minkäänlaisia eroja, kun tarkastelun kohteeksi otetaan täsmälleen samanlaista työtä täsmälleen samalla koulutuksella ja kokemuksella tekevät miehet ja naiset.

Harhakuva "naisten eurosta" syntyy, kun kaikki naiset niputetaan yhteen ja verrataan tätä nippua kaikista miehistä koottuun nippuun. Tieto sinänsä on varmaankin melko lähellä oikeaa, mutta valitettavasti sillä tiedolla ei tee mitään. Kyseessä on vain poliittinen latteus, joka soveltuu vain helppojen irtopisteiden keräämiseen. Edes vähän hyödyllisempi, joskin edelleen riittämätön katsanto saadaan, kun tarkastellaan tilannetta eri alojen välillä. Jos tästä vertailusta aikoo tehdä käyttökelpoisen, joutuu sulkemaan silmänsä siltä tosiasialta, että nykyään kaikki saavat vapaasti hakeutua mille tahansa alalle, jos vain lukupää ja kädentaidot riittävät. Miesvaltaisilla aloilla palkkataso on keskimäärin korkeampi kuin naisvaltaisilla. Jos "naisten euroa" halutaan saada isommaksi, ainoa toimiva ja kestävä keino on, että naiset itse ottavat asian vakavasti ja lähtevät hakeutumaan laajemmassa määrin niille aloille, joilla maksetaan suurempia palkkoja. Naiset ovat vähintään yhtä hyviä insinöörejä, ekonomeja tai paperityöntekijöitä kuin miehetkin.

Oli "80 senttiä" merkityksellinen luku tai ei, viimeaikaisten uutisten mukaan niin sanotut sukupuolten väliset palkkaerot ovat Suomessa EU-maiden korkeimpia. On huomionarvoista, että tilanne on pysynyt sellaisenaan ja oikeastaan jopa vahvistunut keskusjärjestövetoisen tulopolitiikan ollessa voimissaan. Korporatismi on demokratialle ja tasa-arvolle vaarallinen vihollinen. Sen puolestapuhujat väittävät usein ajavansa yhteistä etua ja olevansa mm. tasa-arvon asialla. On kuitenkin oletettavaa, että esimerkiksi palkkojen määräytymisessä keskitetty tulopolitiikka johtaa vain erojen kärjistymiseen. Suurimpia hyötyjiä ovat aina ja poikkeuksetta sellaisten alojen työntekijät, joilla olisi ilman vahvaa AY-liikettäkin parhaat mahdollisuudet kiristää itselleen jatkuvasti muita isommat korotukset. Tämä mielessä pitäen onkin melkein mahdotonta ymmärtää, miten keskitetty tulopolitiikka muka voisi edistää naisten ja miesten palkkatasa-arvoa tai muutakaan tasa-arvoa. Eihän se ole tehnyt sitä tähän mennessäkään.

Kun siis haetaan tasa-arvoa miesten ja naisten palkkoihin, on syytä ottaa huomioon yksilöiden oma vastuu hakeutumisesta koulutusaloille, joiden heikko palkkataso on varmasti kaikkien tiedossa. Millään kiintiöillä ongelmaa ei ratkaista. Toinen, ehkä vielä tärkeämpi huomio on, että työmarkkinajärjestöjen osuutta kysymyksen mahdollisena ratkaisuna on räikeästi liioiteltu. Tasa-arvo on liian arvokas asia annettavaksi korporaatioiden ns. hoitoon.