Palkkaerot johtuvat tulopolitiikasta

Nais- ja miesvaltaisten alojen välisistä palkkaeroista käytävässä keskustelussa on päässyt syntymään monia käsityksiä, joille ei löydy katetta todellisuudesta. Ensinnäkin on harhaanjohtavaa puhua kategorisesti "miesten" ja "naisten" palkoista tai siitä kuuluisasta 80 sentistä. Todellisuudessa on hyvin vaikea löytää juuri minkäänlaisia eroja, kun tarkastelun kohteeksi otetaan täsmälleen samanlaista työtä täsmälleen samalla koulutuksella ja kokemuksella tekevät miehet ja naiset.

Harhakuva "naisten eurosta" syntyy, kun kaikki naiset niputetaan yhteen ja verrataan tätä nippua kaikista miehistä koottuun nippuun. Tieto sinänsä on varmaankin melko lähellä oikeaa, mutta valitettavasti sillä tiedolla ei tee mitään. Kyseessä on vain poliittinen latteus, joka soveltuu vain helppojen irtopisteiden keräämiseen. Edes vähän hyödyllisempi, joskin edelleen riittämätön katsanto saadaan, kun tarkastellaan tilannetta eri alojen välillä. Jos tästä vertailusta aikoo tehdä käyttökelpoisen, joutuu sulkemaan silmänsä siltä tosiasialta, että nykyään kaikki saavat vapaasti hakeutua mille tahansa alalle, jos vain lukupää ja kädentaidot riittävät. Miesvaltaisilla aloilla palkkataso on keskimäärin korkeampi kuin naisvaltaisilla. Jos "naisten euroa" halutaan saada isommaksi, ainoa toimiva ja kestävä keino on, että naiset itse ottavat asian vakavasti ja lähtevät hakeutumaan laajemmassa määrin niille aloille, joilla maksetaan suurempia palkkoja. Naiset ovat vähintään yhtä hyviä insinöörejä, ekonomeja tai paperityöntekijöitä kuin miehetkin.

Oli "80 senttiä" merkityksellinen luku tai ei, viimeaikaisten uutisten mukaan niin sanotut sukupuolten väliset palkkaerot ovat Suomessa EU-maiden korkeimpia. On huomionarvoista, että tilanne on pysynyt sellaisenaan ja oikeastaan jopa vahvistunut keskusjärjestövetoisen tulopolitiikan ollessa voimissaan. Korporatismi on demokratialle ja tasa-arvolle vaarallinen vihollinen. Sen puolestapuhujat väittävät usein ajavansa yhteistä etua ja olevansa mm. tasa-arvon asialla. On kuitenkin oletettavaa, että esimerkiksi palkkojen määräytymisessä keskitetty tulopolitiikka johtaa vain erojen kärjistymiseen. Suurimpia hyötyjiä ovat aina ja poikkeuksetta sellaisten alojen työntekijät, joilla olisi ilman vahvaa AY-liikettäkin parhaat mahdollisuudet kiristää itselleen jatkuvasti muita isommat korotukset. Tämä mielessä pitäen onkin melkein mahdotonta ymmärtää, miten keskitetty tulopolitiikka muka voisi edistää naisten ja miesten palkkatasa-arvoa tai muutakaan tasa-arvoa. Eihän se ole tehnyt sitä tähän mennessäkään.

Kun siis haetaan tasa-arvoa miesten ja naisten palkkoihin, on syytä ottaa huomioon yksilöiden oma vastuu hakeutumisesta koulutusaloille, joiden heikko palkkataso on varmasti kaikkien tiedossa. Millään kiintiöillä ongelmaa ei ratkaista. Toinen, ehkä vielä tärkeämpi huomio on, että työmarkkinajärjestöjen osuutta kysymyksen mahdollisena ratkaisuna on räikeästi liioiteltu. Tasa-arvo on liian arvokas asia annettavaksi korporaatioiden ns. hoitoon.